Hämäriä assosiaatioketjuja
Olin ajatellut, että saattaisin kirjoittaa tänään. Päivähän ei ole vielä ohi, mutta en nyt ainakaan tähän mennessä ole kirjoittanut ja ehkä en kirjoitakaan. Ei ole pakko. Välillä voi tehdä ihan muita asioita. Niin kuin nukkua. Valvoin viime yönä vahingossa yhteen ja herätyskello oli soimassa yhdeksältä, ihan vaan varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksi siinä mielessä, että en ole pitkään aikaan saanut nukuttua yli puoli yhdeksään, vaikka olisin yrittänyt. Tänään kävin sitten hereillä ja jalkeilla vaille seitsemän. Menin takaisin sänkyyn ja nukahdin. Herätyskello soi yhdeksältä (tai siis puhelimen herätys – olen toivonut joululahjaksi ihan oikeaa herätyskelloa) ja heräsin. Makoilin sängyssä ja totesin, että kaipa tästä pitää nousta. Seuraava tajuamiseni olikin sitten klo 10.48. Nukuin siis melkein yhteentoista. Häm-men-tä-vää. Oikeasti. Pienen ikuisuuden ajan olen herännyt viikonloppuisinkin siinä kahdeksan tienoilla, vaikka olisin saanut nukkua. Ja tänään sitten tuosta noin vaan yhteentoista. Olin ilmeisesti sen tarpeessa – ja toisaalta, jos ideaaliuneni ovat sen 9 tuntia, niin sellaiset unethan tuosta sitten saikin, kun kerran menin niin myöhään nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin ollut tänään ihan älyttömän uninen niin päivällä kuin nytkin, ja se on se, minkä takia en usko, että kirjoitan enää tänään. Ei tunnu todennäköiseltä, kun kuitenkin haukottelen koko ajan niin, että suupielet meinaavat revetä.
Nukkuminen tuli äsken mieleen, kun ripustin pyykkiä. Tai itse asiassa siitä tulee mieleen syksy muutaman vuoden takaa, kun sain pyykinpesuapua. Se oli syksy 2015 kun Kolme syytä elää oli kovasti työn alla – piti kirjoittaa uusi versio kässäristä ja pelotti etten osaa ja pelotti, etten ehdi. Nukkuminen kärsi, kun piti ehtiä kirjoittaa, hoitaa huushollia, tavata ystäviä, hoitaa asioita. Monta kertaa sen syksyn aikana pakkasin pesua kaipaavat lakanat ja pyyhkeet ikeakassiin ja sain ne takaisin puhtaina ja kuivina. Ihan vain siksi, että minulla olisi ollut enemmän aikaa Kolmen syyn viimeistelylle, kun kotitöihin menisi vähemmän aikaa ja ajatteluenergiaa. Äsken ripustin pyyhkeitä kuivumaan ja ajattelin sitä syksyä ja miten olin stressaantunut ja pelkäsin, että vaikka minulla oli kustannussopimus, niin en silti saisi kirjoitettua Kolmea syytä sellaiseksi, että se kelpaisi kustantamolle. Olin tosi tosi onnellinen kustannussopimuksesta, mutta myös pelkäsin aika paljon.
Yli kymmenen vuotta sitten harrastin vielä ratsastusta. Muistan, kuinka olin menossa viikon kestävälle maastoestekurssille (elämäni ensimmäinen) ja kerroin siitä kaverilleni, ja kerroin myös, että pelkäsin kurssia etukäteen ja että tiesin jo, että pelkäisin ennen jokaista ratsastustuntia tosi paljon. Ja tosiaan pelkäsin, enkä vain vähän jännittänyt. Kaveri sanoi silloin, että ”aika siistiä, että sä harrastat tollasta vaikka sä pelkäät sitä”.
Joskus tuntuu, että kirjoittaminen on ihan samanlaista kuin ratsastaminen; molempiin liittyy tietyissä tilanteissa pelko. Totta kai molempiin liittyy myös positiivisiakin tunteita, mutta myös pelkoa, ainakin minulla. Silloin kun ratsastin, pelkäsin ennen ratsastamista aika usein. Joskus se tunne oli jännitystä, joskus enemmän tosiaan pelon suuntaan kallellaan. Yleensä se hellitti heti kun pääsi hevosen selkään. Kirjoittaessa pelot eivät ole sitä, että tippuu korkealta (tai no… :D) ja teloo itsensä. Henkisesti ehkä. Kirjoittamiseen liittyvät pelot eivät liity itse suorittamiseen, siis kirjoittamiseen tekona, vaan siihen lopputulokseen. Etten koskaan enää ole tarpeeksi hyvä. Etten osaa kirjoittaa käsikirjoitusta sellaiseksi kuin sen pitää tulla. Että en osaa kirjoittaa niin, että lukija ymmärtää, että lukija haluaa lukea.
En tiedä, miten tämä bloggaus lipsahti näihin pelkoihin. Niistä pyykeistä kai. Tuli vaan mieleen. Enimmän osan aikaa en pelkää kirjoittamiseen liittyviä asioita. Joskus kyllä, jos alan ajatella niitä. Yleensä en ala. Sysään ne mielestäni ja mietin, että tehdään niin hyvä kuin osataan.
Sitäpaitsi joskus kirjoittaessa pitää mennä tasan sitä päin, mitä pelkää. Ja nykyään ajattelen aina jokaisesta versiosta, että ihan sama millainen versio tästä tulee, mutta tämän huonommaksi tämä kässäri ei tule enää ikinä; että aina mennään parempaan päin. Se on ihan hyödyllinen ajatus varsinkin ekan version kohdalla, mutta näköjään myös version 7 kohdalla. Ja sitten kun ollaan siinä kohdassa, että tietää, että kässäri ei enää omin voimin parane, vaan tulee vain erilaiseksi, mutta ei paremmaksi, niin sitten on aika laittaa se eteenpäin.
