Vinca minor
Vinca minor. Pikkutalvio. Alkujaan puutarhakasvi, mutta levinnyt monin paikoin ojanpenkoille, joutomaalle, kaupunkimetsään. Varpu, ei sinällään kuulu perennoihin. Vaatimattoman näköinen tummanvihreä ikivihreä kasvi, joka suikertaa maata pitkin ja nostaa pieniä päitä ylös kasvustosta ja tekee tylpän vipperän näköisen kukan. Niitä olen tänään ottanut ohikulkiessa mukaani joutomaalta, jossa ne kasvoivat mattona puiden alla, ja tuonut omaan pihaan.
Vinca minor. Tietysti löytyy myös vinca major, isotalvio. Talvio. Mistähän pikku ja iso ovat saaneet nimensä, kun niissä ei ole mitään talvimaista. Vai johtuuko se ikivihreydestä? Tai ehkä talviolla ei ole etymologisesti mitään tekoa talven kanssa.
Tänään olen kuunnellut ja katsellut tietokoneen välityksellä, kun kirjailija Elina Hirvonen puhui kirjoittamisesta ja kirjoitusharjoituksista, joilla voi auttaa itseään kirjoittamaan, vaikka ajatus hortoilisi jossain muualla. Hortoilla. Nykyslangisana sille, että kerää luonnosta villiyrttejä ja muuta syötävää. Ehkä tuo minunkin iltakävelyni ja pikkutalvioni on laskettavissa jonkuntasoiseksi hortoiluksi.
Se, että sai kuunnella, kun ihminen puhuu kirjoittamisesta, teki hyvää. Kaipaan kirjoituspuhetta, kaipaan tekstejä teksteistä, kaipaan sitä, että ajattelen kirjoittamista sen lisäksi, että ajattelen kässäriä. Että ajattelen sitä itse kirjoittamisen tekoa ja sen monia puolia. Olen viime päivinä ajatellutkin. Olen lukenut Philp Pullmanin Daemon Voices -kirjaa (ja tulen lukemaan vielä pitkään, se on niin paksu!), jossa on Pullmanin esseitä kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, hänen omista teoksistaan. Ihana kirja. Olen vasta ihan alussa.
Minulla on uusia muistikirjoja, joista osa on melkein liian sieviä ollakseen muistikirjoja. Kirjoitusvihkoja on vielä vähän jäljellä, onneksi. Niitä ei valmisteta enää, olen ottanut selville, joten tuo pieni varastoni on kallis aarre. Sitten kun olen käyttänyt kaikki tyhjät kirjoitusvihkoni, pitää löytää uusia. Pelottava ajatus, kun on kirjoittanut 13 vuotta saman sarjan vihkoihin, joissa paperi ja koko ovat säilyneet muuttumattomina. Onneksi sitä ei tarvitse ajatella nyt.
Kello on jo vaille kymmenen. Syytän kevättä ja sitä, että valoa on niin pitkälle iltaan. On kauhean vaikea päästä ajoissa nukkumaan. Melkein heitän jo toivon tämänkin illan osalta, vaikka vielähän tässä ehtii. Ehtii, niin. Yritin etsiä pikkutalvion kuvaa tähän kirjoitukseen liitettäväksi ja yhtäkkiä kello on jo yli kymmenen, eikä hyvää kuvaa pikkutalviosta. Joskus toiste sitten.
