Valoa lehtien läpi
Loppukevät tai alkukesä on ollut kiireistä. Nyt vasta pääsen bloggaamaan, edellisestä kerrasta ties kuinka pitkään ja sama virsi edelleenkin: piha ja puutarha, istutusta, hoitoa, pientä entrausta.
Kukkien kanssa puuhastelussa on se hyvä puoli, että siinä samalla voi ajatella kaikenlaista, jos on ajatellakseen. Olen ajatellut. Kaikki ajatukset eivät ole olleet positiivisia ja iloisia. Ehkä siinä kaiken uhkean, kasvua uhkuvan vihreän äärellä on turvallista ajatella myös vähän synkkiä, koska kokonaan synkkä ei voi olla, kun aurinko paistaa vaahteran lehtien läpi, kärhöt venyvät pituutta niin että kohisee ja kaikki se, mitä on istutettu, pullistuu, puhkeaa, rönsyilee ja pörhentyy. Että ehkä siinä voi tosiaankin ajatella myös pienen synkän ajatuksen, kun ympärillä on kaikkea muuta kuin synkkää. Minun synkistelyni on johtunut kirjoittamisesta – välillä usko on koetuksella ja kitkerät ajatukset potkivat kaiken positiivisuuden tieltään. Että miten koskaan ja enkö koskaan ja miksen nytkin ja miksi – ja sitten kun saan kynän käteen ja istun aamuauringossa kirjoitusvihkoni kanssa, niin tiedän kyllä ihan hyvin että miksi. Jotenkin se oma miksi pitäisi nyt vain saada kytkettyä ehkä siihen omaan arkeen ja niihin omiin tavoitteisiin. Näitä ikuisuusajatuksia siis.
Alkaa olla keskikesä. Illat ovat pitkiä ja yöt valoisia, mutta unentarve ei kyllä vähene. Joka vuosi tuntuu yhtä hassulta mennä nukkumaan, kun aurinko ei ole edes laskenut vielä. Joka vuosi sitä miettii, että oliko tosiaan viime vuonnakin näin valoisaa, ja oli, aina on ollut vaikkei sitä tajua muulloin, että kuinka valoisaa, vasta kun konkreettisesti on siinä kaikessa kesävalossa.
Huomenna menen hakemaan kirjastosta varauksen. Kirjan nimi ei sano minulle mitään, olen sen jostain mielijohteesta varannut. Ihana seikkailu edessä siis :).
