Syötti
Joskus asioista pitää puhua, että niille alkaa tapahtua jotain. Juttelin tänään ystävän kanssa siitä, miten tässä kohtaa tätä kummallista koronavuotta on se hetki, kun mietitään, mitä hyvää tässä kaikessa on ollut, ja mihin tapoihin ei halua palata sitten ja nyt kun kaikki alkaa pienesti jo normalisoitua. Minä sanoin, että haluaisin mukaani kiireettömyyden tunteen ja että haluaisin taas kerran vahvistaa kirjoittavaa minää arjen keskelläkin. Ettei kirjoittaminen olisi poikkeus vaan sääntö silloinkin, kun mitään aktiivista kässärinkirjoitusvaihetta ei ole päällä. Lisäksi kerroin ystävälleni käsikirjoituksestani – aiheesta ja lähtökuviosta ja teemoista. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen tuolla tavalla puhunut kässäristä jollekulle – matkan päästä ja oikeasti asiaa.
Tämän keskustelun jälkeen tapahtui kaksi asiaa. Ensinnäkin tajusin käsikirjoitukseen liittyvän asian. Toisekseen sain illalla kutsun esilukijaksi. Siihen väliin mahtui vielä toivioretki kirjastoon. Ja kyllä, yhtäkkiä iltani olikin täynnä kirjoittamispuhetta, kirjoja, sanoja ja mahdollisuuksia. Kannatti sanoa ääneen.
Nyt otan kesken olevan kirjani ja menen pihalle lämpimään iltaan lukemaan sitä, jotta pääsen jossain vaiheessa myös noiden kirjastolainojen kimppuun.