Viisi minuuttia
Olen juonut tänään torikahvit ja leikannut ruohon toivottavasti viimeistä kertaa tänä vuonna, sytyttänyt kynttilän lyhtyyn ja sytyttänyt kynttilät kotiin ja leiponut leivän ja pakastanut karpaloita ja jutellut ja ollut hiljaa. Kirjoittanut olen viisi minuuttia. Ne olivat hyvät viisi minuuttia.
Huomenna ajattelin aloittaa kirjoittamisen vähän aikaisemmin kuin kymmentä yli kahdeksan illalla.
Olen kirjoittanut nyt kolmena päivänä vähemmän ja ajatellut enemmän. Se tekee hyvää. Yritän jatkaa paljoa ajattelua, mutta lisätä myös kirjoittamista.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän rakastan pientä työhuonettani. Kirjahyllyjä, joissa kirjat ovat käden ulottuvilla ja joista löytyy tilaa uusille. Pientä vuodesohvaa, pientä valkoista jakkaraa, jonka avulla yllän kirjahyllyn ylähyllyille tai joka toimii sohvan vieressä tasona teekupille, käsikirjoitusprintille ja kynälle. Ukin vanhaa kirjoituspöytääkin rakastan – tämä on musta ja massiivinen, mutta silti näppärän pieni ja yllän kädellä laidasta laitaan nousematta tuolilta, joka on mummin lapsuudenkodista, vanha puinen pinnatuoli, jossa on sorvatut jalat ja joka on rakennettu täsmällisillä puuliitoksilla ilman ainuttakaan naulaa. Rakastan sitä, että minulla on huone, jossa saan kirjoittaa ja lukea ja ajatella. Keväällä ikkunan alla kukkivat kymmenet sipulikukat (en ole laittanut sipuleita vielä maahan), jos vain kanit jättävät ne rauhaan.
