Tähän aikaan
Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin Särön residenssissä Saksassa, Frankfurt an der Oderissa, hiukan vajaat kaksi viikkoa. Kävelin jokivartta, kiipesin residenssitalon portaita, katselin ikkunasta joelle, vaeltelin kaupungilla ja kirjoitin. Kirjoitin ihan tosi paljon. Olin yksin. En osaa saksaa kuin kohteliaisuusfraasit ja sen verran, että saan luettua ruokalistaa auttavasti, joten koska minulta puuttui yhteinen kieli ympäristön kanssa, olin eri tavalla yksin kuin olisin ollut monessa muussa paikassa. Residenssissä kirjoitin käsikirjoitusta, jonka hahmottelun olin aloittanut vuotta aiemmin. Sain sen kaksiviikkoisen aikana kasattua kässäristä yhden ison tiedoston, ensimmäisen kunnollisen version.
Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin sen saman kässärin parissa. Deletoin siitä puolet. Sitten jatkoin kirjoittamista.
Tänään minulla on tämänkertaisen kirjoitusvapaani viimeinen päivä. Olen yhä sen saman kässärin parissa kuin neljä vuotta sitten. Se on muuttunut paljon, mutta puolet siitä on yhä sitä samaa ydintä kuin kaksi vuotta sitten tai kolme vuotta sitten Saksassa. Osa siitä on yhä sitä samaa tekstiä, jonka kirjoitin neljä vuotta sitten käsin kirjoitusvihkoihini. Kun kässäri täyttää viisi, se on kirjana kirjakaupoissa. Hurjaa. Miten se tuntuukin yhä edelleen niin ihmeelliseltä ajatukselta.
Kohta avaan tiedoston ja teen muutamia siirtoja. Olen tälle aamupäivälle jo hoitanut asioita ja lukenut Philip Pullmanin Daemon Voices -kirjaa. Ei ole juuri parempaa tapaa aloittaa aamu, kuin kynttilä, aamiainen, kuppi hyvää Earl Greytä ja Philip Pullman kertomassa ajatuksiaan kirjoittamisesta. Ulkona on kylmä lokakuinen aamu, aurinko paistaa matalalta ja vinosti.
Eilen minulta kysyttiin, että olenko saanut tämän kolmiviikkoisen aikana tehtyä kässärin kanssa sen mitä piti. Vastasin, että olen, vaikka en tiedä voiko niin vastata, kun en tarkalleen tiennyt, mitä lähdin tekemään kolme viikkoa sitten. Olen kuitenkin tarttunut kaikkiin niihin asioihin, joihin aioinkin tarttua. Olen kirjoittanut paljon. Käsikirjoitus on muuttunut paljon. Olen deletoinut, olen kirjoittanut lisää. Olen käynyt läpi kaikki kustannustoimittajan kommentit. Olen tehnyt pari apurahahakemustakin ja toivon, että joku niistä tärppää.
Samalla kun olen kirjoittanut, olen myös hakenut vertaistukea. Philip Pullmanista ja Julia Cameronista mutta myös Päivä Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta ja eräästä kanssakirjailijasta. Olen istuttanut kukkasipuleita. Sataviisitoista kappaletta. Ja nyt aion hakea lisää teetä, katsella kynttilän liekkiä ja avata käsikirjoitustiedoston. Deadline on vasta kuun lopussa ja teen kässäriin vielä muutaman muutoksen ennen kuin annan sen levätä viikon verran. Sitten katsotaan taas uudestaan.
Related Posts
Comments on this post
2 Comments-
Kiitos Eeva! Ja kyllä, olet oikeassa kirjoittamisen ja perusarjen kanssa. Matkanteosta pitää nauttia, muuten tätä hommaa ei viitsisi tehdä 😀 .
Comments are closed.
Eeva K.
Hienoa, että käsikirjoitus edistyy. Enää tosiaankin vain vuosi, että pääsee lukemaan!
Onneksi tulevaisuutta ei voi tietää etukäteen. En tiedä kuinka lannistavaa olisi tarttua uuteen projektiin, jos tietäisi heti alkuun, kuinka monta vuotta sen työstämiseen menisi.
Kirjoittamisessa ja perusarjessa on jotain hyvin samaa. On paljon tärkeämpää löytää ilo ihan siitä arkisesta puurtamisesta, eikä vain niistä muutamista juhlahetkistä matkan varrelta.
Nauti kässärin taukoviikosta. Sekin tekee aina niin hyvää 🙂