Kävelyllä ja kirjoittamassa
Olen tammikuun lopusta asti asunut paikassa, josta pääsee helposti metsään. Tai metsään ja metsään, ehkä ennemmin pitäisi sanoa, että kaupunkimetsään, jossa risteilee kävelyteitä. Joka tapauksessa pääsen helposti kotoa sellaiseen paikkaan, jossa voin katsella puunrunkoja, saniaisia, risukoissa roikkuvia sadepisaroita, suurten kuusien latvoja pääni päällä, sammalten vihreää ja jäkälien värejä ja kaatuneita puita, jotka lahoavat vähitellen siihen, missä makaavat. Mitä pitemmälle syksy etenee, sitä enemmän tajuan, miten ihanaa on päästä lähelle luontoa ja miten paljon se ravitsee minua, tasaa pulssia ja lataa. Metsäkävely alkaa tuntua jo välttämättömyydeltä ja se on kiva tunne.
Tänään olen kävelylenkin lisäksi kirjoittanut. Ennen kävelyä käsin ja nyt äsken kävin läpi käsikirjoitusta. Kustannustoimittaja on tehnyt kommentteja tiedostoon ja jotkut kommentit ja reagoiminen kirjoittamalla niihin kommentteihin ovat kuin juttelua kustannustoimittajan kanssa. Hidasta, ei mitenkään reaaliaikaista juttelua, mutta ajatusten vaihtamista yhtä kaikki.
Pimeä tulee aikaisin. Se ei haittaa minua. Pidän tästä vuodenajasta. On rauhallista. En haluaisi marraskuun jatkuvan koko vuotta, ja haluan tosi paljon lunta ja pakkasta, mutta pimeys ei haittaa. Valo voittaa taas ensi vuoden puolella ja sekin on kivaa sitten kun se tapahtuu, mutta nyt on kivaa se, että valo ei vaadi mitään.
