Vaiheita
Tänään on ollut onnellinen ilta. Olen ehtinyt sekä kunnollisen hiihtolenkin auringon yhä paistaessa että kirjoittaa, ja ehdin vielä lisääkin kirjoittamista ja lukemista, koska kello ei ole vielä yö.
Eilen kirjoitin raakatekstiä. Sitä tulee, kaikenlaista, ei kässäriin liittyvää, mutta muuta. En kaipaakaan nyt käsikirjoitukseen liittyvää raakatekstin kirjoittamista. Enemmänkin nyt on se vaihe, että kaikki viilaaminen ja kässärin pikkuasioiden miettiminen vaatii katsetta kauempaa kuin ennen. Arvioivaa katsetta. Siinä vaiheessa kun pitää arvioida, ei ole hyvä kirjoittaa samaan tekstiin raakatekstiä, koska raakatekstiä kirjoittaessa ei ole hyvä arvioida, laskelmoida, analysoida tai yhtään mitään muutakaan; silloin annetaan vain mennä. Pidän tästä kässärin muokkausvaiheesta, kun tehtävät muutokset ovat pieniä. Ainakin tällä kerralla tuntuu siltä, että tämä vaihe lisää ilmaa minun ja käsikirjoituksen väliin ja että se on hyvä asia – kässäri alkaa elää yhä enemmän itsenään ja niin sen pitääkin tässä vaiheessa.
Tein kupin rooibosta ja sytytin kynttilän. Muokkasin käsikirjoitusta. Katselin ulos pimeään. Kevät on lähellä. Pimeitä iltoja ei ole enää kauaa. Se tuntuu sekä hyvältä että haikealta. Odotan kevättä, mutta se tarkoittaa myös väistämättä, että talviasioita ei sitten enää tehdä.
Jatkan käsikirjoituksen parissa vielä hetken.
