Juurtumista
Kirjoitin eilen kaksi sivua raakatekstiä, kirjoitin tänään kaksi sivua raakatekstiä. Kaksi sivua on kymmenen minuuttia – ei siis melkein mitään, mutta se on kymmenen minuuttia enemmän kuin ei yhtään. Pikku hiljaa juurrutan itseäni takaisin käsinkirjoittamiseen; siihen, missä minun kirjoittajanjuureni ovat.
Hyvä yö on kirjakaupoissa ja olen jo nähnyt siitä yhden instagram-arvion ja yhden blogiarvion. On tosi jännää nähdä, miten muut lukevat kirjan ja mitä siitä tykkäävät. Olen varovaisen toiveikas, koska kumpikin arvio oli positiivinen. Sen lisäksi on tietenkin ihanaa, että kirja aletaan huomata – eniten pelkään sitä, että se katoaa tyhjiöön, eikä löydä lukijoita.
On hyvä kirjoitella vähän raakatekstiä näinä päivinä, kun väkisinkin vähän kyttää ja odottaa: joko tulee arvioita ja mitä niissä sanotaan. Sen vastapainoksi on hyvä kirjoittaa jotain, mitä kukaan ei näe. Pysyy tasapaino, tai ainakin sitä voi yrittää.
Kävin metsässä kävelemässä. Tai no, ulkoiluteillä kävelemässä, mutta ulkoilutiet kulkivat metsässä. Huomasin, kuinka monella vastaantulijalla oli napit korvissaan. Minä en osaa käydä reippailemassa niin, että kuuntelisin mitään – en musiikkia, en äänikirjaa, en yleensä edes puhu puhelimessa samalla. Jotenkin aivoni kaipaavat sitä tyhjää hetkeä poissa kaikkien härvelien ääreltä. Korvat kaipaavat hiljaisuutta ja mieli kaipaa sitä, että ärsykkeet ovat luontoa ja tulevat eteen kävelyvauhtia. Sekin juurruttaa.
