Sääntö
Älä riko sieluasi vastaan.
Olen ajatellut viime aikoina paljon kirjoittamista ja ei-kirjoittamista ja asioiden välejä, sanojen välejä, sitä, että kun kirjoittaa tai kun ei kirjoita, niin mikä tekee ei-kirjoittamisen. Kun kirjoittaa, ei kirjoita koko ajan – mikä sitten erottaa kirjoittamiseen kuuluvan ajan, jolloin ei kirjoita, siitä että ei kirjoita. Ainahan sitä on kahden kirjoituskerran välissä eikä siitäkään voi vetää johtopäätöstä – ei se, olenko kirjoittamatta kaksi viikkoa, välttämättä tarkoita sitä, että en kirjoita. Tiedän, tämä on sekavaa, koska kirjoittavina päivinä tai viikkoina on ei-kirjoittavaa aikaa, mutta se on eri aikaa kuin se, jolloin en oikeasti kirjoita.
En ole päässyt ajatuksissani varsinaiseen lopputulemaan. Sen tiedän kuitenkin, ettei sieluaan vastaan saa rikkoa. Että pitää pyrkiä kaikessa siihen, että sielu saa sen mitä se tarvitsee.
Olen ajatellut kirjoittamista ja sitä, miltä se tuntuu ja miten sitä tekee tai haluaisi tehdä. Olen ajatellut aamuja, jotka ovat erilaisia riippuen siitä, mitä on kädessä. Kynä vai jotain muuta. Päivän reuna vai kokonainen päivä.
Sytyin kynttilöitä. Olohuone, keittiö, työhuone. Ostin tänään leikkokukkia keittiön pöydälle, toissa päivänä työhuoneen pöydälle. Jos kaikkea ei voi saada, voi kuitenkin yrittää huolehtia siitä, että saa edes jonkin verran. Aikaa voi tehdä, vähän. Ympärilleen voi järjestää jotain, mikä saa sielun hyrisemään pikkuisen. Minulla ne ovat tänään kynttilät ja kukat ja kynä ja paperi.