Vanha ystävä
Kellojen siirron takia pimeä tuli aikaisin – ja jotenkin se tuntui vanhalta ystävältä, jota olinkin jo kaivannut. Työpäivän jälkeen lähdin kävelemään metsäreitille ja vaikka kävelytie oli valaistu, oli ihana katsoa hämärään, pimeään metsään. Se tuntui silmissä juuri niin hyvältä kuin muistinkin – kaikki se pimeys sen jälkeen, kun olin tuijottanut päivän tietokoneen ruutua.
Kävellessä sain sanoja. Kiitän niistä. Ne säilyivät, vaikka kävin ruokakaupassa ja söin ja vasta sen jälkeen pääsin kirjoittamaan ne muistiin. Ne versoivat ja kasvoivat, jokainen sana kasvatti uusia. Helpotus lainehti mielessä niin kuin vesi, johon rannan valot eivät yllä.
Tämä kelpaa. Tämä kelpaa toistaiseksi. Tämä riittää, juuri ja juuri, mutta riittää. Ja pimeä tulee uudestaan huomenna.
