Ennakointia
Ulkona on sinistä ja pimenee ja minulla on paljon suunnitelmia ja ei yhtään suunnitelmia. Yritän antaa itselleni löysää. Olen kirjoittanut muutaman sivun merkityksetöntä diipadaapaa kirjoitusvihkoon, eikä se ole merkityksetöntä, koska kynä on ollut liikkeessä, eikä kirjoittaminen mene koskaan hukkaan. Voi miettiä, näkyykö diipadaapassa se mitä kirjoitan oikeasti tällä hetkellä, tuleeko kirjaprojektin kieli ja rytmi uniin tai raakatekstiin vaikkei kirjoittaisi mitään siihen liittyvää. Sen voisi tutkia vanhoista kirjoitusvihoista käymällä läpi satoja sivuja hankalaa käsinkirjoitettua tekstiä, mutta en jaksa.
Seuraavaksi aion tehdä ruokaa. Seuraavaksi aion tehdä suuria suunnitelmia. Seuraavaksi aion. Tuulee sivulta niin kovaa, että jos on ulkona, tuntuu, että korvat lepattavat tuulen mukana niin kuin olisin cockerspanieli. Puut heiluvat ja lipputangot heiluvat ja minä olen sisällä ja pysyn paikallani vaikka mieli ehkä kulkeekin jo keväämmäs.
Haluaisin jo nuolaista, vaikkei ole lähelläkään tipahtamista – apurahavapaaseen on vielä reilut puolitoista kuukautta ja silti haluaisin tehdä listoja museoista, joihin haluan vapaalla mennä, kirjastoista, joissa haluan käydä kirjoittamassa, kukkasista, joiden kukintaa haluan ihailla, kävelylenkeistä, joita aion kävellä. Ei vielä. Ei vielä. Haluan keskittyä siihen, mitä on nyt, ettei aika mene odottamiseksi. Nyt on helmikuun melkeinpuoliväli, ilta sinistyy kohta mustaksi asti ja seuraavaksi menen tekemään ruokaa.