Saako?
Olen ollut apurahavapaalla nyt puolitoista kuukautta ja olen tajunnut, että tämä on paitsi ihanaa aikaa, jolloin saan keskittyä kirjoittamiseen, myös oppimisen aikaa. Olen tottunut käymään päivätöissä ja kirjoittamaan silloin kun ehdin ja jaksan, eli yleensä aina jossain määrin väsyneenä, joten se on päässyt hämärtymään, että silloinkin kun kirjoittaminen on ainoa työ, työviikon jälkeen on yleensä väsynyt. Tai työpäivän jälkeen, ihan sama juttu. Ja tämä on se opittava asia: mieluinen, rakas, ihana työ voi väsyttää myös. Kirjoittaminen on aivotyötä, joten miksi se ei väsyttäisi, etenkin kun elämässä yleensä on kaikkea muutakin – maailma ei lakkaa tapahtumasta, vaikka olenkin apurahavapaalla.
Miksi se sitten on opittava asia, että aivotyö, vaikka olisikin kirjoittamista, väsyttää myös? Esimerkiksi siksi, että haluan kirjoittaa – ja tätä apurahavapaata olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Saako olla väsynyt työpäivän tai viikon jälkeen, jos elää unelmaansa? Onko lupa väsyä, vaikka työ olisi sitä, missä sielu laulaa?
Kirjoittaminen on erilaista työtä kuin päivätyö. Päivätöissä olen kahdeksan tuntia päivässä. Kirjoittamiseen käyttämäni tuntimäärä vaihtelee päivittäin, mutta ei, en pysty kahdeksaan tuntiin päivässä. Saako väsyä, jos työpäivä on kestänyt kolme, neljä tai viisi tuntia, ja se ”muu aika” mikä siitä kahdeksasta tunnista jää, on käytetty esimerkiksi ruuan laittamiseen, ruokailuihin, laskujen maksamiseen, pyykin pesemiseen, koivuallergiasta johtuvaan niistämiseen ja heräävän kevään ihmettelemiseen? Luterilainen työmoraali on vähän sitä mieltä, että ei tietenkään, senkin laiskuri. Järki ja kokemus sanovat toista: aivotyö on aivotyötä. Se kuluttaa energiaa ja väsyttää, vaikka sitä ei tekisi kahdeksaa tuntia – ja käsi sydämelle: ei, en pysty päivätöissäkään suorittamaan laadukasta aivotyötä kahdeksaa tuntia putkeen, mutta työn tauottamiseen liittyvät ajatukset ovat sitten toisen blogipostauksen aihe!
Myönnän myös sen, että olen malttamaton ja ahne: nyt kun kerran saa pelkästään kirjoittaa, niin kirjoitetaan sitten! Eikä tuohon ajatusmalliin kuulu se, että kirjoittamisestakin väsyy ja sitten pitää levätä. Toinen ajatusmalli, joka sekoittaa pakkaa, on pelko: pelko siitä, että jotenkin tuhlaan tämän apurahavapaan, teen vääriä asioita, kirjoitan liian vähän, vaikka nyt olisi se aika kun pitäisi kirjoittaa maanisesti, etten vaan hukkaa tätä kallisarvoista aikaa mihinkään toisarvoiseen, kuten lepäämiseen.
Kaikki tuo on kääntöpuoli lepäämiselle ja sen oikeutukselle. Etukäteen minulla oli tavoitteena, että apurahavapaalla voin myös elää niin kuin hyvältä tuntuu. Pitää niitä arkivapaita, jos niikseen tulee, nauttia luonnosta, juoda teetä pihalla, käydä museoissa, lukea kirjoja, harrastaa liikuntaa ja ennen kaikkea voin ajatella. Ajatella ilman kiirettä. Maata työhuoneen sohvalla tuijotellen kattoon ja vain ajatella. Ajatella kässäriä tai sitä, miten katto on maalattu, aivan sama, mutta ajatella kiireettömästi. Huomaan kuitenkin, että joustan helposti näistä asioista. Ne eivät tunnu yhtä tärkeiltä kuin kirjoittaminen ja ne eivät sovi aikaansaamisen vaatimuksiin. Ne kuitenkin tasapainottavat sitä, miten jaksan kirjoittaa, niistä saa energiaa, ja ne ovat oikeutettuja, välttämättömiä asioita. En halua paahtaa apurahavapaalla, haluan kirjoittaa paljon, mutta myös täyttää itseäni, sillä itsestään ei voi vain ottaa, itselleen täytyy myös antaa jotain sen otetun tilalle.
Silti, vaikka tiedän tuon edellisen kappaleen asiat varsin hyvin, ja levon tärkeyden ja sen, että kirjoittaminenkin voi väsyttää ja se on ihan ok, niin viime perjantaina kun lopetin työpäivän ja -viikon ja olin hiukan naatti, ensimmäinen ajatus oli, että ei näin saa tuntea, koska olenhan sentään apurahavapaalla. Hassua.
Joten: vastaisen varalle, opiksi ja ojennukseksi annettakoon tämä ajatus, joka on itsestäänselvyys, mutta jota vastaan aivoni silti näköjään välillä tappelevat: kirjoittaminenkin väsyttää ja se on ihan ookoo.
Related Posts
Comments on this post
1 CommentsComments are closed.
Etappeja – Tiina Lifländer
[…] olen ihan poikki (heh, katsopa edellisen postauksen väsymispohdintojani :D). Eilen printtasin kässärin ensimmäistä kertaa ja paperiltahan tietenkin näkee kaikkea […]