Opin sauna autuas aina
Olen palannut töihin neljän kuukauden ja kolmen viikon pituiselta apurahavapaa (4kk) +loma (3vkoa) -yhdistelmältä. Minulla oli ajatuksia ja odotuksia apurahavapaalle, ja osa niistä toteutui ja osa ei. Neljässä kuukaudessa ehtii myös oppia yhtä sun toista ja ajattelinkin kirjoittaa huomiot tänne blogiin, niin ne eivät pääse unohtumaan. Siispä: huomioita apurahavapaalta, olkaatten hyvät.
- Mieluisakin työ väsyttää ja vaatii lepoa. Tämä oli se ehkä yllättävin juttu, että olin välillä ihan poikki. Lopputulema: aivotyö väsyttää, ihan sama, kuinka paljon siitä tykkää. Palautuminen on tärkeää myös kirjoittaessa.
- Kun jäin vapaalle, käsikirjoitus oli ns. kirjoittamista vaille valmis – olin suunnitellut ja ajatellut sitä etukäteen paljonkin, ja kirjoittanut paljon raakatekstiä käsin kässäriä varten, mutta vasta vapaalla pääsin kunnolla hommiin muodostamaan ajatuksista ja tekstipätkistä käsikirjoitusta. Kirjoittaminen eteni näin jälkikäteen katsottuna hurjaa vauhtia, mutta kirjoittaessa ei aina huomannut edistystä itse, joten oli hyvä, että pidin suunnilleen kerran viikossa työpäiväkirjaa, johon kirjasin tunnelmien lisäksi myös sanamäärät. Sanamäärien ansiosta näin konkreettisesti, että edistystä tapahtuu, myös niinä viikkoina, kun tuntui, ettei sitä tapahtunut.
- Etukäteen ajattelin, että ihanaa, apurahavapaalla minulla on myös aikaa lukea paljon ja käydä paljon museoissa. Koska neljä kuukautta kului kuitenkin varsin intensiivisessä kirjoitusputkessa, en lukenut ollenkaan niin paljon, ja museoihinkin pääsin kunnolla vasta sitten kun heittäydyin lomalle viimeisinä kolmena viikkona. Note to self: neljä kuukautta ei ole oheistoimintojen kannalta kovin pitkä aika, jos on se kässärin kaikkein aktiivisin kirjoitusvaihe päällä, eikä siinä samalla ehdi eikä välttämättä haluakaan lukea tai edes käydä museoissa.
- Työn rytmittäminen on tärkeää ja aivotutkijat ovat oikeassa: 1,5 tuntia keskittymistä ja sen jälkeen on pakko pitää tauko. Ja sen tauon pitää olla pidempi kuin viisi minuuttia. Oma luontainen työrytmi sisälsi kaikkein ahkerimpina päivinä kolme puolentoista tunnin työskentelyjaksoa, ja useimmiten kaksi ja risat. Ei, en kirjoittanut kahdeksaa tuntia päivässä, en pystyisi siihen. En myöskään enää ymmärrä, mitä järkeä työelämässä on yrittää paahtaa se kahdeksan tuntia putkeen, kun aivot selvästikään eivät pysty siihen tehokkaasti. Tullaan siihen, että onko tärkeämpää viettää siellä työpaikalla tiukasti kahdeksan tuntia, vai tuottaa laadukasta lopputulosta tehokkaasti. Sitä pitäisi miettiä tietotyön yhteydessä ehkä vielä hiukan lisää.
- Hiljaisuus ja yksinolo kirjoittaessa on tärkeää minulle. Tämän tiesin jo etukäteen, mutta taas se konkretisoitui. Tekstin kannalta parhaita olivat ne päivät, jolloin ei tarvinnut puhua kenellekään tai kuunnella kenenkään puhetta, vaan sain pysyä käsikirjoituksessa ja omissa sanoissa silloinkin kun en kirjoittanut. Jossain toisessa työvaiheessa suhtaudun seuraan ehkä hiukan eri tavalla, mutta tällaisessa intensiivisessä vaiheessa yksinolo, hiljaisuus ja kirjoittaminen sopivat yhteen.
- Vuodenajat näyttäytyvät erilaisina kun on vapaalla eikä käy päivisin töissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodenajat hurahtavat ohi – paitsi tänä keväänä ja kesänä. Minulle kevät ja kesä, tämä vihreä vuodenaika, on kestänyt todella pitkään. Kesä on kestänyt tänä vuonna pidempään kuin vuosikymmeniin, tai siltä se tuntuu, sillä olen voinut olla läsnä kaikessa siinä vihreässä. Olen nähnyt kevään ja kesän, enkä vain vilaukselta, vaan keskittyen.
- Olihan se ihanaa. Elämän kevät. Miten mahtavaa onkaan tehdä työtä, jota varten tuntee olevansa olemassa. On oma rytmi asioiden tekemisessä. Monena aamuna olin viimeistään kahdeksalta kirjoittamassa, eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin aloitan päivätöissä työpäivän, mutta aamut olivat kiireettömiä, taukoja sai pitää kun siltä tuntui, ja ylipäätään asioiden tekeminen omassa rytmissä tuntui tosi hyvältä. Ja se kirjoittaminen. Välillä mietin, saako olla niin tyytyväinen, mutta saa. Kiitän Suomen Kirjailijaliittoa apurahasta ja työnantajaa joustavuudesta ja totean, että ihanat neljä kuukautta, todella.
