Polut
Kaikkialla, mihin olen tänään katsonut, ovat kuiskineet tarinat. Sellaiset, joita ei ole vielä kerrottu ja joista kuiskaukset eivät kertoneet kuin pienen osan, joka houkutti kulkemaan varjoisaa polkua eteenpäin ja tietämään lisää. Kaikki se kuiske on ollut äänekästä ja hiljaista ja vahvaa ja samalla olen tuntenut vahvasti sen, että en saa tarinoita ilmaiseksi, vaan vaihtokauppana annan omaa energiaani tarinoille, jotta ne saavat itselleen voimaa ja voivat elää muutenkin kuin kuiskauksina. Nyt kun aikaa ja voimia ei ole enää niin paljon annettavissa kuin apurahavapaalla, tunnen hyvin selvästi tuon voimien vaihtokaupan tarpeen. Tai en tiedä, onko se vaihtokauppaakaan – tunne on sellainen, että ”tässä on monta hyvää ja kaunista, mutta ne eivät tule luoksesi ilmaiseksi, vaan sinun pitää työlläsi ne lunastaa”. Eikä työtä voi tehdä käyttämättä voimiaan siihen. Joka tapauksessa minulla ei ole niin paljon valuuttaa kuin haluaisin, tai sitten tunnen, että jos käytän valuuttani, joudun käyttämään sen kaiken kerralla, eikä mitään jää pahan päivän varalle. Toiseaalta, jos käytän kaiken, saan jotain kuitenkin takaisinkin – en ehkä samaa valuuttaa, mutta jotakin toista valuuttaa, ja arvo se on silläkin, mutta erilainen. Ja jokaisen puunrungon takaa, ruovikosta, näkymättömän ampiaisen pistosta, kivenkolosta, kuuluu houkutteleva supatus, ja minä haluan kuunnella sitä ja haluan lähteä kulkemaan kaikkia niitä polkuja, joita minulle tarjotaan, vaikka tiedän, ettei minulla ole aikaa ja jaksamista niille kaikille, hädin tuskin sille yhdelle polulle, jota jo kuljen.
