Mahdollisuuksia
Tänään on ollut raukea ja väljä lepoilta. Tein vähän pihahommia ja luin loppuun Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas -romaanin. Sitä edelsi Ellen Strömbergin Mehän vaan mennään siitä ohi, ja molemmat olivat omalla tavallaan kovin sydämeenkäyviä. Strömbergin kirjassa oli niin paljon kipeää tunnistettavuutta, kun taas Tuntemattomassa taivaassa kouraisi surun vääjäämättömyys. Näitä edeltävä kirja taisi olla Laura Lähteenmäen Sukella silmät auki, josta pidin myös – Lähteenmäki on yksi suosikeistani nykyään. Ja nyt kun kirjoitin nuo tuohon, niin pysähdyin ajattelemaan sitä, kuinka hyviä kirjoja olenkaan taas lukenut. Niin paljon hyviä kirjoja, eikä koskaan tarpeeksi aikaa lukea niitä kaikkia. Olen kuitenkin tyytyväinen tämänhetkiseen lukutahtiin. Koko ajan on kirja kesken ja kaikki ne antavat minulle jotain.
Olen odottanut nyt kaksi päivää pihan ensimmäistä krookusta aukeavaksi, mutta ei vielä tänäänkään. Se odotuttaa yhä itseään, eikä se haittaa. Aukeaa, kun sen hetki on. Keväällä en malta odottaa pihan kasvien kukintaa, ja sitten jos ne alkavat kuitenkin kukkia mielestäni liian aikaisin, voivottelen sitä, että ”kaikki kukkii ihan liian nopeasti”. Salaa ajattelen, että vähän tavallista myöhäisempi kevät sopii minulle parhaiten – kukinnan odottaminen ei ole niin häiritsevää kuin se, että kaikki, minkä pitää kukkia juhannuksen tienoilla, kukkiikin jo lakkiaisten aikaan.
Käsikirjoituksen kanssa tuntuu juuri nyt hyvältä. Mahdolliselta. Se johtuu siitä, etten ole lähettänyt sitä vielä mihinkään. Sitten kun olen saanut sen viilattua tältä kierrokselta loppuun, lähestyn kustantamoa ja siinä vaiheessa, kun kässäri on lähetetty, se ei tunnukaan enää yhtään niin hyvältä, vaan aika huonolta ja nololta, kunnes tyydyn kohtalooni ja totean, että ei voi tosiaan muuta kuin odottaa.
Tänään paistoi vähän aurinko. Mustarastaat lauloivat vimmatusti. Nyt kun kurkistan työhuoneen ikkunasta, niin olen kyllä aika varma, että ensimmäinen krookus aukeaa huomenna.
