Versomisia
Käsikirjoitus lähti tänään maailmalle. On jotenkin huvittavaa, että minkä tahansa kässärin lähettäminen aiheuttaa aina nämä samat tunteet. Nykyään tiedän, että ne tulevat, ja selviän niistä paljon nopeammin kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta miten tahansa lyhyesti ne käy läpi, silti paketissa ovat ne kaikki: riemu, toivo, paniikki, pelko, häpeä, katumus, ylpeys. Sulassa sovussa ja melkoisessa sekasotkussa.
Tänään tasoitin lähetyksenjälkeistä olotilaani parhaalla mahdollisella tavalla: pihahommissa kukkien kanssa. Purkitin muualta tuotuja akankaaleja, jotta ne saavat hiukan vahvistua ennen kuin ne istutetaan oikealle paikalleen. Lisäsin peittokurjenpolvea leikkelemällä siitä oksia ja istuttamalla ne uuteen paikkaan. Kastelin uusimmat istutukset. Ihalin magnoliaa, jonka nupuista pilkistää jo vaaleanpunaista. Siivosin puuvartisista kuolleet oksat pois. Join teetä pihalla, join teetä pihalla, join teetä pihalla. En tiedä, mitä tekisin ilman pihaani – vaikka se on pieni, se on suuri.
Ja käsikirjoitus? Rakastan sitä. Minkään käsikirjoituksen kanssa ikinä ei ole ollut näin hauskaa, mutta se ei sano vielä sitä, että joku muukin rakastuisi siihen. Toivon ihan todella paljon, että se aiheuttaa lukijassaan ne samat tunteet kuin minussa. Enkä voi tehdä juuri nyt mitään käsikirjoituksen tien tasoittamiseksi, vaan sen on itse osattava puhua omasta puolestaan. Minä vain odotan. Odotan. Ja olen helpottunutkin, että en voi tehdä muuta kuin odottaa – nyt on suotavaa istua teekupin kanssa pihalla ja vain olla. Katsella, kuinka magnolian, kirsikoiden ja koristeomenan kukat avautuvat. Ihmetellä liian aikaisia tulppaaninnuppuja ja vertailla ovatko laikkuköynnöksen tai tulppaanipuun silmut tänään suurempia kuin eilen. Katsella, miten pilvet kulkevat taivaalla.
