Ylellisyydestä
Olen tämän viikon kirjoitusvapaalla, kiitos Kirjailijaliiton, jolta hain pientä apurahaa ja sain sen. Apurahan turvin voin olla muutaman tällaisen yksittäisen viikon pois päivätöistä ja keskittyä kirjoittamiseen.
Tällä viikolla on kaksi tavoitetta: muokata käsikirjoitusta D ja lukea läpi romaanikäsikirjoitus, joka on levännyt toukokuusta asti. Kässäri D, joka on vähän musta hevonen, pieni sivuprojekti, on ollut iloinen seuralainen ja olen saanut siitä myös hyvää palautetta ja hyviä korjausehdotuksia esilukijalta. Romaanikässäri, se, josta tulee toivottavasti kolmas romaanini, odottaa yhä vuoroaan. Tiedän jo joitain juttuja, joita tulen tekemään käsikirjoitukselle, mutta sen lukeminen jännittää vähän, enimmäkseen hyvällä tavalla. Kässäri on levännyt kolmisen kuukautta ja sen lukeminen voi olla joko ilahduttava, masentava tai aika neutraali kokemus. Omassa mielessähän kässäri on tietenkin jo aika hyvä, mutta ajan antama välimatka käsikirjoitukseen mahdollistaa yleensä sen näkemisen vähän puolueettomammin silmin ja se taas voi aiheuttaa pieniä pettymyksiä. Että eikö tämä ollutkaan tämän parempi. Saa nähdä, miten käy!
Aamulla kävin poimimassa muutaman kukan pihalta ja tein niistä pienen asetelman. Aamiaiselle sytytin kynttilöitä, vaikka on elokuu. Aamiaisen kanssa kirjoitin vähän raakatekstiä käsin ja sitten menin pihalle teekupin kanssa, istuin penkillä auringossa ja katselin kaikkea: ruukussa kasvavia maisseja, kastetta hortensian lehdillä, naapurin puolelle pyrkivää köynnöskuusamaa, aidan vieressä nurmikolla kasvavaa hopeahärkkiä, pionin vahvoja vihreitä lehtiä.
Tämä on ylellisyyttä. Että voi poimia pari kukkaa kukkapenkistä, että voi juoda vähän hyvää darjeelingia pihalla, että on aikaa ajatella, sillä sitä kirjoittaminen tosiaan vaatii – ajattelua. Ehkä suurinta ylellisyyttä on se, että voi tehdä työtä, jota rakastaa.
